Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.
— "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.
Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, — sitä ei matkan pituuden tähden vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on rakkaus, jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.
— "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.
— "Niin aivan; näenhän minäkin sen".
— "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.
Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan, mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen tie.
Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.
Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.
Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu, Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus… Oliko kaikki lopussa?