Ei!
Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti, suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen hiljalleen läheni kosken kuohua.
Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja huusi:
— "Kiittäkää Jumalaa!"
Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni hän joen yli.
Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, — ja kauaksi olivat jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.
— "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn. Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.
Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää, raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti, pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa kiinitetyt.
Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena, vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.
Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt. Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin, pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.