Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi; joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin käytettäväksi.
— "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan, tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon, ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.
Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän viittasi ja virkkoi:
— "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää
Jumalaa!"
— "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti, "kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan, ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle? Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa, kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan…"
Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen, väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.
Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.
— "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.
Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.
Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen tupakkikukkaron.