— "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.
Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.
— "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".
Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.
— "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".
— "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan tarvita. En ota".
Puna lensi Mikon kasvoille.
— "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"
Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.
Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.