— "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.
Miksi?
Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon lempeyttä?
Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa. Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni sydän, — ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan kyynelten virraksi.
Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä, nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia, tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti hyvän hengettären pois, ja sitten tuli … mutta muuta ei sydän parka, tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.
Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?
En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin — silloin minä surkuttelen sinua.
Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.
Suloista on tuommoinen rauha.
* * * * *