Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen pirtin väsyneet asujamet.
Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut. Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.
Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin levottomana.
— "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.
Sairas toipui äkisti.
— "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt viimeinkin taidan löytää."
— "Mitä sitten?"
— "Isänmaani."
Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.
— "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene laitasi?"