Jo osoitti Otavan sarvet lähenevänsä suvea, kun äkkiä kuului reen ritinätä ulkoa.
— "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti emäntä ja kiiruhti nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta.
Kuului askeleita porstuvasta, ja isäntä nuoren apulaisen kanssa astui sisään. — — —
Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtissä. Kaikki muut ovat siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella.
Me siirrymme perheen kanssa pirtistä pieneen tupaseen. Siellä pirtissä ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme hiljaa, ett'ei ihmis-ääni häiritsisi tätä pyhää, tätä juhlallista hetkeä. Me vaikenemme kokonaan, sillä kenenpä nyt tekisi mieli puhella? Ken ei vapisevin sydämmin ajattele tätä ankarata hetkeä?
Siellä pirtissä on ihminen, jonka elämän lanka pian katkeaa, joka pian on astuva pitkälle taipaleelle, josta ei enää palata. Ja hän tahtoo nyt toimittaa talonsa, hän tahtoo lemmekkään miehen sydämmelle laskea kaikki oman, paljon kärsineen, sydämmensä tuskat ja vaivat.
Huoltensa kyllyyden
Hän tahtoo huo'ata pois.
Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me lähdemme samalle pitkälle taipaleelle. Onko meidänkin suotu silloin huo'ata viimeinen huokauksemme ystävälle, joka vieressämme istuu, vai lähdemmekö sinne vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai lähdemmekö tietämättämme sinne? Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot uhkuaa, vai tummaltako, hämäräiseltäkö se näyttää, synkältä korveltako, jossa ei tuika tähti pieninkään?
"Oi ijäisyys, pelkään pituuttas, muistain:
Alku sull' on, ei loppuu löydy luissaan."
Verkalleen kului yö. Jo alkoi tähtien valo kaakon ilmalla hälvetä, kun apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivimäen talon asujamet pirttiin.