— "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyhää Ehtoollista teidän läsnäollessanne", virkkoi pastori.
Hän ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyhä vavistus valtasi läsnäolijat tuona suurena hetkenä.
Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseensä sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut hänen kasvoillaan, oli nyt kuin pois pyhjitty. Nöyränä, mutta levollisena katseli hän ympärilleen ja — sitä ei voinut kieltää — hän oli kaunis nyt, tuo ruotulainen, tuo vähäpätöinen, köyhä mies. Ja lämmin oli hänen kätensä puristus, kun hän kullekin vuoroonsa sanoi jäähyväiset; lämmin oli ääni, sillä se läksi nyt levollisesta, lämpimästä sydämmestä, joka oli hyljännyt itsestään kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita.
Samassa kuului eteisestä kiiruita askeleita, ja kaksi henkeä astui tupaan. Ne olivat Mikko ja lääkäri.
Lääkäri katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien silmillään sitä, joka olisi hänen apunsa tarpeessa. Hän oudoksui, että huoneessa, missä luuli kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha. Hänen tottunut silmänsä sattui kumminkin pian Ellun sidottuun käsivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui hän Ellun luokse.
— "Teillähän on ollut kamala kohtaus", virkkoi lääkäri, istahtaen sairaan viereen. "Kuinka te voitte?"
— "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas.
Lääkäri päästi siteet auki ja tutki tarkasti haavat.
— "Tämmöisissä tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui lääkäri, surumielisesti päätänsä pudistaen.
— "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa että minä lähden pian. Minä tiedän sen itsekin ja odotan vaan hetkeä. Asiani maailman kanssa ovat selvällä".