Nuori lääkäri loi pitkän silmäyksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua noin tyynesti lähdöstänsä? Kauan katsoi hän sairaasensa. Vuoteen pääpuolessa seisoi apulainen; pöydällä lähellä vuodetta oli vielä jäljellä hopeainen kalkki. Nyt ymmärsi lääkäri kaikki.
— "Minun ei tarvitse peljätä, sanoessani teille totuutta. Korkeampi lääkäri kuin minä on antanut teille voiman, jota ei mikään lääkäri osaa antaa. Hän, jonka nöyriä palvelijoita vaan me olemme, on, sen näen selvästi, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sitä, jota ihmiset niin pelkäävät, nimittäin kuolemaa. Niin, minun taitoni on tässä voimaton. Rauhaan lähtekää, vanha mies."
Lääkäri puristi kauan sairaan kättä.
— "Käykääs, isäntä, vähän tänne", kuiskasi Mikko isännälle ja vei hänet oven suuhun. "Kuulkaa, isäntä, nyt minä palvelen teitä viisi vuotta ilman palkkaa."
— "Mitäs sillä tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?"
— "Siksi, isäntä, että minun pitää maksaa teille oriin hinta."
— "Minkä oriin?"
— "Lääkärin kotia tultuani, sain tietää hänen olevan haetun Rannanpieleen, jonne tulee sieltä runsas peninkulma. Levähtämättä ajoin sinne ja samassa käännyimme tohtorin kanssa tänne emmekä nousseet reestä ennenkuin oman kujan tuossa päässä".
— "Miksi ette ajaneet pihaan?"
— "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi palvelen teitä viisi vuotta palkatta."