Isäntä ei vastannut.
— "Riittääkö se oriin hinnaksi?" kysäsi Mikko tuimasti.
Sanaakaan sanomatta otti isäntä Mikkoa käsivarresta ja talutti vuoteen ääreen, jossa Antti poika makasi.
— "Katso tuohon", sanoi hän, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut takaisin … sinä teit tehtäväs ja teit kuin mies. Minä olen sinulle velkaa, etkä sinä minulle."
Aurinko on juuri noussut ja heittää kultaisia säteitänsä Kivimäen lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivillä lensi Ellun paljon kokenut ja paljon kärsinyt sielu sinne, missä ei kärsimistä ole. Tuossa hänen ruumiinsa nyt lepää vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei ole jättänyt jälkeäkään hänen kasvoilleen. Vähäistä ennen lähtöänsä hän oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut silmänsä ja lausunut:
— "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi sinulle."
Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat apulainen ja lääkäri, ääneti katsellen, kuinka auringon säteet kimaltelevat huikaisevalla lumella.
— "Tiedättekö, pastori, mitä minä ajattelen?" kysyi viimein tohtori.
— "Minä arvaan", vastasi apulainen. "Teidän mieltänne masentaa se seikka, että tulitte liian myöhään."
— "Päin vastoin! Minä en vielä ole nähnyt tällaista kuolemata. Minä olen oppinut tänä yönä sanomattoman paljon."