Aironen. Silénille. Teillä mahtaa olla hänelle hyvin tärkeitä asioita.
Arvelin (häristäen sormellaan). Ei saisi olla noin utelias, kaunis lapseni. (Nousee.) Enkä teille sanoisikaan sitä, ellette olisi (yrittää nipistämään häntä leuasta) noin vallattoman näköinen. (Istuu.) Minulla, näette, on veljenpoika Väinö, — hän on muuttanut sukunimensä Airoseksi.
Aironen (hyvin kiihkeästi). Noo?
Arvelin. "Noo?" Mitä se niin painava "noo" tietää?
Aironen (tyyneesti). Ei mitään. Minä vaan muutoin sanoin; kun minulla ei ole mitään erinomaista sanomista, niin minä sanon: noo!
Arvelin. Niin, minä aioin sanoa, että minulla on veljenpoika, Väinö Aironen, kelpo nuorukainen, mutta…
Aironen. Väinö Aironen, niinkö hänen nimensä on?
Arvelin. Juuri niin.
Aironen. Ah, herra Arvelin! Sellaisia nuorukaisia on harvassa kuin hän. Niin hyväsydämminen, niin jalomielinen! Ja kuinka hän rakastaa isänmaataan ja suomalaista teaateria.
Arvelin. Mistä te hänet tunnette?