Arvelin (säpsähtää). Näyttelijä, — näyttelijä! Hm. Herra professori! Minä kyllä tiedän, että surullisen asian kertominen vaan lisää tuskaa, mutta kumminkin pyytäisin saada kuulla nuorukaisen historian, lyhykäisyydessä vain.
Aironen (huokaa). Ah, herra Arvelin! Tätä on koko surullinen romaani, verinen romaani. Hänen isänsä oli erinomaisen runollinen luonne, ja jätti pojalleen perinnöksi palavan rakkauden taiteesen ja — köyhyyttä Kaikeksi onneksi otti setä (Arvelin säpsähtää) pojan kasvattaakseen. Pienestä pitäin rupesi pojan mieli hehkumaan teaateriin. Ylioppilaaksi tultuansa hän näytteli muutamia kertoja seuranäytelmissä, osoittaen tavattomia näyttelijälahjoja. Hän ei kuitenkaan saanut vapaasti seurata kutsumustaan. Häntä vaadittiin vaan lukemaan lain-oppia.
Arvelin. Kukas se sitä vaati?
Aironen. Setä.
Arvelin (itsekseen). Merkillistä, kuinka tuon nuorukaisen ja Väinön historiat vetävät yhteen.
Aironen. Setä vastusti hänen taideharrastuksiansa, huolimatta pojan rukouksista ja muitten kehoituksista. Hän sanoi teaateria vaan joutavaksi laitokseksi.
Arvelin (itsekseen). Aivan kuin minä. (Ääneen.) Kuinkapa kävi sitten?
Aironen. Kääntääkseen muka pojan mieltä toisaalle ja raastaakseen hänet pois kotimaisten taiteilijain seurasta, lähetti setä hänet ulkomaille.
Arvelin (itsekseen). Saman teen minäkin Väinölle.
Aironen. Mutta se oli vain öljyä tulee. Ulkomailla poika saikin nähdä teaaterin sen jaloimmassa muodossa. Siellä vasta hänen intonsa sai yllykettä…