Arvelin. Silloin?
Aironen. Setä hylkäsi hänet ja — kirosi!
Arvelin (säpsähtää). Kirosi?
Aironen. Kirosi… Kolmen vuoden kuluttua setä kuoli. Nyt oli nuorukainen vapaa. Hän riensi ulkomaille morsiamensa luo, mutta (synkästi) löysi hänet…
Arvelin. Löysi hänet…
Aironen. Ruumiina. Tyttö oli kuollut suruun ja ikävään. — Sen koommin matkusteli nuorukainen ympäri maailmata kuin varjo, rauhaa hakien joka paikasta, mutta löytämättä sitä mistään. Armaan kuolema ja sedän kirous eivät suoneet hänelle lepoa.
Arvelin. Kuinka pahasti sentään!
Aironen. Hän kirjoitti kerran Firenze'stä. Hän oli nähnyt Ristori'n. Koko teaateri oli itkenyt, ja näytelmän loputtua oli Ristori kutsuttu esiin; miehet huusivat bravo, naiset huusivat kiitos. "Niin," kirjoitti hän, "Ristori on onnellinen, sillä kesken yleisön riemuhuutoja ei kajahtele hänen korvissansa sedän kirous! — —" Kului kaksi vuotta. Omaisuutensa oli hän jättänyt kunnottoman käsiin. Eikä aikaakaan, niin myötiin tila huutokaupalla, ja poloinen nuorukainen…
Arvelin. No!?
Aironen. Joutui mieron tielle.