Arvelin. Mie-ron tiel-le.
Aironen. Ja kaikki vaan tuon luonnottaman sedän tähden.
Arvelin (Itsekseen). Herran tähden, kun ajattelen Väinöä! (Ääneen.) Vaan sitten?
Aironen. Surkein osa on vielä jäljellä. Henkeänsä elättääkseen, otti hän vastaan tarjouksen erääsen pikku teaateriin Saksassa. Hänen nimensä ei ollut vielä unohtunut. Mutta itku oli äänen sortanut, suru vartalon koukistanut. Hän — vihellettiin ulos.
Arvelin. Vi-hel-let-tiin!
Aironen. Silloin tekee hän huiman päätöksen. Hän yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Ja uudelleen hänelle vihelletään. Mutta silloin (tragillisesti)… silloin hän astuu vakavin askelin etunäyttämölle… kasvot kalpeina… tuijottavin silmin… Hän vetää taskustaan pistolin…
Arvelin (nousee). Pistolin?!
Aironen. Kuuluu laukaus ja — verinen ruumis kaatuu lattialle… Se oli minun nuoruuden ystäväni kohtalo, johon hänet oli saattanut sedän kirous.
Arvelin (neuvotonna). Hm. Ihmeellistä! (Päättäväisenä.) Hyvästi, herra professori!
Aironen. Kuinka? Aiotteko lähteä?