Arvelin. Hän on muuttanut sukunimensä, niinkuin nuorten suomalaisten varsin hyvin sopiikin, taikka, paremmin sanoen, hän on ottanut meidän suvun vanhan, alkuperäisen suomalaisen nimen. Eikös se ole oikein tehty, herra professori?
Aironen. Aivan oikein, ja niin minä olen itsekin tehnyt. Isäni sai koulussa nimekseen Stenberg, mutta minä otin takaisin vanhan nimemme Raunio.
Arvelin. Veljenpoikani nykyinen nimi on Väinö Aironen.
Aironen. Vai niin! Minä tunnen hänet vallan hyvin. Hyvä poika — kaikin puolin kunnon nuorukainen.
Arvelin. Niin juuri. Ja hänet olin minä vähällä saattaa onnettomuuteen. Minä riennän heti paikalla hänen luokseen. — Hyvästi, herra professori!
Aironen. Malttakaas hetkinen, herra Arvelin! Niinkuin sanottu, on Aironen erinomainen nuorukainen, mutta, ymmärrättehän, täällä Helsingissä kuluu paljo rahaa…
Arvelin. Arvattavasti. Se ei ole niin vaarallista, kunhan muutoin vaan pitää mielen päässään.
Aironen. Niin juuri. Minä tiedän, että hänellä on tuommoisia pikku velkoja, pari, kolme, neljä, viisisataa markkaa. Nämä tietysti eivät muuta teidän hyvää päätöstänne…
Arvelin. Mitä ajattelettekaan minusta, herra professori?
Aironen. Te olette kunnon mies. Sallikaa puristaani kättänne.