Julia Biro istui pihapenkillä mulperipuun alla ja soitti huuliharppua.
Martti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus. Hän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas soittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle nuorukaiselle:
"Miksi olet niin vaiti, Martti?"
"Mitä pitäisi minun puhua?"
"Yhdentekevää! Älä vaan istu noin äänetönnä kuin kivikuva."
"Jospa sinä soittaisit!"
"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on huuliharppukin jo kelvoton."
"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole ollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta kuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista mustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia, pyydän!" —
"Kylliksi tänään. — Nyt on sinun vuorosi. Kerro!"
"Mitä pitäisi minun kertoa, enhän osaa mitään!"