"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole sydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton, pitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne! —"
Sellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta siihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta jota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän rakasti Martti Csigolyaa.
"Valakka" rakasti "papurikkoa".
Kun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen kipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa Martti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä päivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei "papurikkoa" enää mainittu muuten kuin "valakan" yhteydessä.
Ja samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen rakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina ystävällinen hänelle.
* * * * *
Martti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri pajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa pojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin vilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa hyväntekijänsä.
Suruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen ensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi hän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää!…
Martti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin takaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon sopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä oikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat ylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan voinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —
Taivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus ainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen valoisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta kaikui kaihomielinen laulu — "valakan" laulu!…