Riemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi hän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin paljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta. Hän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa hänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse kirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: "Rakastaako siis kaunis Julia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?" Mutta hän jatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin hämmästyneille huutanut: "Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia rakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet. Hän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun saakka!"
Kun Martti aamulla heräsi, ajatteli hän:
Hm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut ajatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin, ennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus eikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua onnellisempi!…
Tuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia Birota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata häntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön, samoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista rautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi kuin hehkuva metalli. "Jos minun sydäntäni lyötäisiin", puheli hän itsekseen, "niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei sinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin Julialle." — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon nousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse, ja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja toinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän itsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin hänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia pytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin että vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.
Sunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät antaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä kaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä koskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut olla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, "papurikkoa", "valakalla"…
Herra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta, "valakaksi" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja silmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin häntä "kaniiniksi"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan, jolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin "papurikoksi". Lotta sai vähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin oli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin herkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran kuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut itselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden lahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi jätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja pakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan, missä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden varjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän kaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian kirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin, jossa hänen äitinsä lepäsi.
"Oi", valitteli hän usein huoaten, "miksi ei ole sydämeni tuon kukan kaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin — miten voisin minä rakastaa!"
Siten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään tunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen laulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä kulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: "Kuules, kuinka pöllö rääkkyy! Se on valakan laulu."
"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka sekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa…"
Lotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä varakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän vastauksen: