— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää "punaiseksi koiraksi", vaan "papurikoksi".
Kun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin suuttuneena:
"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt teille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän joukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme ystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään olette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi sysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole ihminen niinkuin te?"
Tuokion vaikenivat kaikki.
"Epäilemättä et!" huudahti sitten eräs.
"Veljenkäsi!" huusi pilkallisesti toinen. "Ei koiranakaan saisi tuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!"
"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa halveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!"
Näin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei täälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt kumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä tanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan. Hän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui hän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei empinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi Martti ollut nuorukaissakin kaunistus.
Martti tunsi itsensä onnelliseksi.
Hän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt käsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.