"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se sinulta huonommin."
"Mitähän se sitten onkaan?"
"Arvaas!"
"En voi arvata."
"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen tapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri siltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. — Mutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — — Sinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni painaa."
"Niinpä puhu, äläkä sammaltele sinne tänne!"
"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo aikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa ei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy olla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta enhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen. Kuuntelethan sinä, Julia?"
"Miksi en kuuntelisi?"
"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule huomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!"
"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä oikeastaan tahdot sanoa."