"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!… Voi tuhatta, kuinka pian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin kuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan."
"No jouduhan! Eihän tämä suuri kierteleminen olisi ollut tarpeen."
"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle, kuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta kohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!"
"Älä puhu yhä tuota, vaan sitä, mikä todella kuuluu tähän."
"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis, enoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle pajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja jäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra voisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta. Kaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää kahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?"
"Se on totta!"
"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on sijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan, Julia, kuka se on!"
"Minähän sanoin jo sinulle, etten voi arvata."
"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle:
Kaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! —
Kaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänet
kumminkin."
"En tunne. Tunnen niin vähän tyttöjä, että minä —"