"Nauratko sinä — minulle!"
"En sinulle! — Mene, Martti, sano, että se oli leikkiä."
"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa", sanoi Martti, joka oli selityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden äkkiä seisomaan.
"Sitä en olisi kumminkaan uskonut sinusta, Martti!"
"Mitä?"
"Kysytkö vielä? — etkö ole vielä koskaan katsonut peiliin!" —
"Niinkö se onkin! Hahaha!… Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa! Oli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon sydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän vihassaan voi rangaista!" —
"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset minulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut."
"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten toisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää koukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut ystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen viekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan itserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle vasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon sinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!"
"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt ainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä kylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari."