"Olkoon niin!" ajatteli hän. "Te minua vastaan — minä teitä vastaan!"
Ja vastarinta alkoi…
Hänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa päivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän sepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä olevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli paras runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana tunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä käärisi kokoon.
Daniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän juomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa, sen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa, että minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan, jolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt — luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä määrin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.
Poloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä sydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.
Mutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies herran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin ja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla, väkevimmät kapakkasankarit.
Ennenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa hävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi huutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin pitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan…
Rouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään iloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti katkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin, ja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin hätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän oikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä itsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.
Hän odotti pitkän, pitkän aikaa — mutta turhaan!