"'Peter, Peter, rakas Peter! Rakastatko minua vielä?'
"Se ei ollut kukaan muu kuin Julia!
"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja juoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että hänen edessään olin minä… Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani, minäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa, huojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!
"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti, kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään. Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan. Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään Michelistä. Näin päätti Julia:
"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani,
Peter?'
"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'
"'Oletko sinä säästänyt?'
"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'
"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'
"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!"