Kuitenkin niin ihmeen hyvin silloin kaikki tulivat toimeen! Rengit ne melkein järjestään joivat palkkansa viinassa, jota keitti oman talon vaari ja muori möi. Rahat eivät siinä tapauksessa menneet ollenkaan pois talosta. Kaikki pysyi "isänmaassa", sanan ahtaimmassa merkityksessä.
Toisin on nyt laita — — paratkoon! Palvelijain palkat nielevät talon pienet tulot. Antavatko he palkastaan penniäkään omaan taloon? Mitä vielä, ei niin kunetta. Kaikki menee kauppiaille paperosseihin ja ulkomaan kräämään niin tyyni, että oikein hävettää sanoa. Sitten seuraavat omat pojat ja tyttäret perässä ja kulettavat samaa tietä loput tuloja.
Kuinka äärettömät ovatkaan menot tähän aikaan, verrattuina vaari vainajan aikaisin! Sitä paitsi kuuluvat pellot entis-aikaan kasvaneen niin ihmeen hyvin ja siitäpä sitä koitui kasallekin. Mutta nyt jo nekin, mitkä vaarivainaja kuokitti, ovat palaneet loppuun, kuluneet ja kovettuneet, että ovat kitsaat kuin kuiva passeerivuota.
Pitäiskö sitä sitten isäntäparan pitää häpeänänsä, jos asiat alakäteenkin menisivät tällaisten olosuhteiden vallitessa? Eihän toki, hän on viaton kuin lapsi. Hän koettaa henki happamissa rääpiä vaarivainajan maita ja hämmästyttää tuhlaavaa perhettään sekä muuta yhteiskuntaa joskus sellaisella urostyöllä, että raivauttaa suonkylkeen puolen-, välistäpä kokonaisen tynnyrinalankin uutta peltoa, ja sen tehtyä pitää naapureille ja kylänsä miehille puheita siitä, miten raskasta ja kannattamatonta suon pelloksi raivaaminen nykyaikana on. Mutta hän ei tahdo ristissä käsin istua, vaan raataa kuin karhu. Sitten seuraa kotiväelle säästäväisyyden esitelmiä, josta itse Rikhardi-vaari olisi voinut ylpeillä.
Näin ollen, se on suorastaan vihapuhetta, jos joku rappiotilan syyn panee isännän selkään, eikä se ole paremmin osattu, jos emäntä-kultia sellaisella syytöksellä rasitetaan. Sillä useammiten ovat nämät kaksi persoonaa yksi liha ja yksi veri, joka ominaisuus esiytyy paraiten siinä, että emäntä huopaa aina isäntää, kuin tämä puhuu palvelioille ja päivämiehille maanviljelijän ahtaasta tilasta.
Mutta nyt juuri viime aikoina on Rutakkalaan eksynyt muutamia aikakauden hengen pilaamia miehiä, jotka vähässä ajassa saattavat johdattaa koko kylän perikadon partaalle. He saattavat poistaa monet esi-isäin kunnianarvoiset tavat ja sitten jättää isännät omin neuvoinsa tulevaisuutta kohti haparoimaan. Auttakoon ja taluttakoon sitten ken voi, kun ei enään noita muinaisuuden kunnianarvoisia osviittoja ole opastamassa ja tietä viittomassa! Tulee oikeastaan surku noita Rutakkalan entisyyden kannattajia.
Mutta nuo tulokkaat, heitä kohtaan ei juuri helleimmät tunteet herää, sillä he oikeastaan näyttävät tarkoituksella pyrkivän konkurssiin. Ovat näetten tuhlanneet suuria rahasummia uusiin maanviljelys-koneisiin ja uskaltaneet kääntää vaari-vainajain tallaamia pyhiä nurmikkoja nurin närin, riiviöt. Ja sitten oikein rintapeltoja, jotka historian takaisesta muinaisuudesta ovat pitäneet talon leipä- ja puurovärkkien kasvamisesta uskollisesti huolta, kylväneet itikan rehulla!
Vakavammat ihmiset siunasivat itsensä Herralle ja pesivät kätensä siitä rikoksesta, että jumalanviljan kasvupaikat saastutettiin.
Mutta sitten oli nuorempia isäntiä, jotka eivät asiaa juuri synnillisyyden kannalta katsoneet, vaan takanapäin naureskelivat partaansa sen haaksirikon suloista esimakua maistellen, joka noille yrittelijöille oli tulossa. Aurat heitä oikeastaan heti ensi näkemästä miellyttivät, mutta hinta oli niin kallis, että pani pään tutisemaan. Sopii siis hiukan odottaa, kunnes tuossa rupeavat vasarat paukkumaan, niin saa huokealla.
Vaan odottaminen alkoi käydä muutamille pitkäksi. Riivatun kauan ne kestivätkin, nuo yrittelijät. Kyllähän sen jokainen tunsi ja tiesi, että niin niiden lopulta kuitenkin täytyy käydä, mutta olivat osalta niin uteliaita, että kaupunkimatkoilla jo katselivat auroja ja kuulustelivat hintaa. Siitä seurasi, että johonkuhun meni jo ylpeyden henki: ostivat auran, veivät upeillen päällimmäisenä kuormansa päällä kotiinsa, kävivät koettelemassa eivätkä katuneet kauppaansa.