Mutta talvi on aina talvi, osaa kyllä tarkkaan kuluttaa kesän ansiot. Mitäpä aurakaan noin äkin jaksaa sitä kohtaa parantaa, vaikkapa uskoisi sen ihmeitä tekevän. Työväen palkat pysyvät korkeina, räätäliä ja suutaria täytyy hirveän paljon pitää, kauppias ottaa tavaroista ilkeän voiton, pitää laittaa aittaan uusi katto ja ostaa siihen naulat; pahimmaksi katkesi kelikin keväällä juuri silloin, kun oli aikomus saada kotiin sahapuita kaupunki-lankkuja varten. Polttopuitakin olivat akat polttaneet niin ihmeesti. Sitten oli sen lisäksi vielä kunnanvero, vaivaisjyväin maksu ja ruununvero… Totisesti alkoi tämä mietityttää…
"Akka, älä pane voita perunavadin syrjään! … köyhtyy sitä tässä muutenkin."
Ja nuo palvelijat, torpparit ja itselliset, kuinka helkkarin pulskat päivät juuri samaan aikaan! Palvelijain kun ei tarvitse muuta kuin syödä ja palkkaa odottaa, torpparit elävät ruhtinaallisesti, jopa siihen määrään, että muutamat koristavat hevoskoninsa seljan nasta-mäkivöillä. Itselliset, nuo miekkoset, jotka kaiket talvet vaan joutilaina jollittelevat, josko toisinaan puukuorman metsästä käyvät varastamassa.
Mitä ihmettä ne mahtavat syödä?
Se oli kysymys, jota talolliset harkitsivat, saamatta siitä kuitenkaan sen selvempää, kuin että jotakin he mahtavat syödä, ja kun kerran tuohon päätökseen tultiin, niin mikään ei estänyt ajattelemasta, että on se mökkiläisen elämä sentään siunatun hyvä tähänaikaan. Kävivät niiden kakarat kyllä toisinaan kerjäämässäkin, mutta muutamain isäntäin ja emäntäin mielestä oli se jonkullainen yritys vanhanpäivän varan kokoomiseksi. Muutamat!… Silloin kuin talokkaat kärsivät huonon ajan tähden, rupeaisivat itselleen rikkauksia kokoilemaan!
Mutta tuo rikas käsityöläisten luokka. Kuinka suuria rikkauksia mahtoivatkaan koota, kun niin suuria palkkoja ottivat? Moni talollinen olisi melkein vaihtanut taloa ja virkaa, jahka vaan tuon siunatun opin olisi voinut saada mukana. Toiset jo siihen määrään suuttuivat tuohon rikastumiseen, että ostivat ompelukoneita itselleen, ja emännät, jotka rehellisesti puhuen aina ovat näppärämpiä kuin isännät koettivat tehdä isännille takkeja, y.m. Mutta seuraus oli niin päinvastainen toiveille, että koneet lopulta jäivät yksinomaan tyttärien haltuun paitain ja nenäliinain tikkausta varten. Isäntäin täytyi taas harmissaan pyytää räätäleitä, kun he katsoivat suorastaan häpeäksi nykyajan miehinä esiytyä akkain ompelemissa takeissa. Sepä taas tuntui kukkarossa ja saattoi kynsäsemään korvan taustaa. "Mikä ihme tässä lopulta tullee?" Tämän alakuloisuuden ohessa katosi halu aurankin käyttämiseen. Mitäpä siitä apua lähtee, kun ei ole edes lantaa mitä panna noille uutispelloille!
Sitten istuttiin talvikaudet uuninpankolla, katseltiin kuinka rengit söivät monta silakkaa ja tyhjensivät päälle emännän harikkohulikan, piiat kävellä tepsuttivat pieksukengissä, kun ei enään karvaiset kelvanneet; tiet pysyivät kinoksista puhtaina toisinaan useampia viikkoja ja lumiauran ajajat saivat suorastaan ilmaiseksi rahaa.
"Olisi pitänyt edes sitä tienistiä ottaa!"
Mutta sekin oli mennyttä siksi talveksi.
Siinä uuninpankolla hautui monena päivänä ja monissa aivoissa ajatuksia, että minkähänlainen laitos se meijeri olisi? Siitä oli juteltu niin monellaista, kehuttu ja laitettu. Kyllähän se olisi uskaliasta ruveta sellaiseenkin yritykseen, mutta jotain sitä tässä sentään täytyisi tehdä. Asiasta puhuivat isännät keskenänsä ja emännät keskenänsä, sekä väliin kaikki yhdessä.