Sieltä päin, missä meijereitä oli jo olemassa, toivat kulkuakat paljon kummia juttuja. Kuuluivat niissä myrkkyä panevan maitoon ja olipa tehonnutkin, koskapa vasikat olivat kuolleet sitä juotuaan, ihmisten vatsat olivat tulleet kipeiksi ja paljon renkejä ja piikoja mennyt sentähden pois taloloista ja jättäneet isännät ja emännät yksikseen ahneutensa hedelmiä nauttimaan.
Ne olivat arveluttavia juttuja ne ja monasti jo emännät tuumivat isännille:
"Eiköhän me kirnuta vanhalla lailla, taitaapa se Jumala huolen pitää tästälähin, niin kuin tähänkin asti."
Isännistä toiset hymähtelivät myöntäväisesti ja toiset tenäsivät vastaan.
Mutta kuitenkin se joka päivä rupesi olemaan jutun ja ajatuksen aiheena. Asia kehittyi itsestänsä niin pitkälle, että eräänä talvi-iltana yhteisen päätöksen mukaan kokonnuttiin Pajuniemen Hermannin taloon keskustelemaan meijerin rakentamisesta. Ei asia tässä kokouksessa vielä kuitenkaan järin pitkälle päässyt, vaikka jauruttiin kello 5-9. Päätettiin kokoutua uudestaan, vaikka toiset kyllä arvelivat, että kyllä se perhana soita on parempi, jotta annetaan akkain kirnuta vanhalla tavalla.
Vaan toisessa kokouksessa jo kirjoitettiin pöytäkirja ja muutamia osakkeita otettiin.
Kun toiset, nimittäin ne, jotka jo olivat pillinsä pussiin pistäneet ja päättäneet antaa akkain kirnuta vanhalla tavalla, kuulivat, että ne toiset todellakin ovat ruvenneet meijeri-puuhiin, niin jo alkoivat uudestaan tuumiskella asiaa ja lähtivät kylälle likemmin kuulustelemaan. Palattuaan sieltä kotiin, sanoivat emännille:
"Mutta kuules akka, mitähän jos mekin ottaisimme osan siihen meijeriin?"
Emännät seisauttivat ahkeraan hyrräävän rukin pyörän, oikaisivat vartaloitansa, panivat kädet sirosti lanteille ja katsoivat luottavaisesti kukin ukkonsa puoleen.
"No en minä tiedä, hyvä ystävä", he tavallisesti sanoivat, "ei tuossa nyt taitaisi tuhatta tapata, jos ei sataa voittaakaan. Tee kuinka tahdot, sinäpä tuon paraiten ymmärrät."