Ja ne, nuo talonpojat esiintyivät siellä kovin tietämättöminä, taitamattomina, aina kyselevinä, neuvon tarpeessa olevina. Tuppelin oppi vähässä ajassa, niin että osasi noille jokapäiväisille kyseliöille antaa tietoja ja neuvoja, tarvitsematta kysellä päämieheltänsä.
Kovin paljon oli noita tietämättömiä kyseliöitä. Ne näyttivät muuten niin yhdellaisilta ja yhden näköisiltä. Jopa oikein rupesi tuntumaan siltä, kuin samat miehet ja samat akat olisivat joka päivä, jopa monikertaan päivässä käyneet asemalla toimittamassa ihan samoja asioita jotka jo monikertaan oli toimitettu. Väliin kuin itsellä sattui olemaan jotain hauskaa tekeillä, suututti oikein, kuin aina vaan tuli keskeyttäjiä. Ja jos ne näköjään olisivat olleet edes oikeita ihmisiä, mutta kun yhdessä näki yhtä, toisessa toista kummaa, eikä uskaltanut heille tuosta edes pistellä, niin se oikein pani ähkymään. Ensimmältä tuli toimeen sillä ja sai luontonsa tyydytetyksi, että hengessään vaan mustia nimiä luki ja mykkänä toimitti tehtävänsä. Vaan sittemmin, kerta kerran perään alkoivat pakottavat sisälliset liikutukset puhjeta, ensin murinana (koiran murinana) sittemin puoliääneen ja vihdoin ärjyen. Kun ensikertoja ärjyntä pääsi, antoi se aina tapauksen ohitse mentyä ajatuksen aihetta. Vaivasi semmoinen outo, ensikertalaisuuden tunne: täytyi asettaa tekonsa omaan eteensä arvosteltavaksi. Itse jäi asiasta kuitenkin kohta jähmeään, välinpitämättömään tilaan. Mutta ulkoa päin sai tunnustuksen. Nuo, joille hän ärjyi, niissä oli niin kovin paljon vikoja, joita herrasväki huomasi, oli tyhmyyden vikoja ja luonnon vikoja. Kun Tuppelini suuttui ja ärjyi, nauroivat muut. Hän otti ne kiitos-nauruiksi ja yltyi itsekin nauramaan. Olipa hupaisa urheilla, kun oli niin kiitollisia katselioita! Toisinaan tuttavat sanoivat häntä kiukkuiseksi. Mutta jostakin syystä hän ymmärsi tuonkin olevan kunniaksi. Vanha asemapäällikkö, hänkin sanoi olleensa nuorena kiivas, mutta vanhempana oppineensa jo kärsimään. Tuo näytti siis itsestään kuuluvan asian luontoon. Mutta ei hänenkään, tuon vanhan asemapäällikön kärsivällisyys vielä neljällä jalalla seisonut. Se ontui väliin oikein vaivaisen tavalla. Ja silloin oli Tuppelinilla hauskaa. Näetten, kävi tuolta vanhalta karhulta niin maukkaasti, ettei olisikaan saattanut olla nauramatta.
Väliin johtui mieleen noita mielikuvituksia kouluajoilta, kun tuumittiin koulusta päästyä antaa virkamiehille oikein malli. Oikein nauratti nuo lapselliset tuumat nyt isoa miestä. Mutta sen ohessa heräsi itseä kohtaan jonkullainen hiljainen kunnioituksen tunne sen rikkaan kokemuksen johdosta, minkä oli saavuttanut. Melkein sääliksi kävi tovereita jotka vielä koulun penkeillä hautoivat noita lapsellisia tuumia. Joskus heitä tapasi ohitse kulkevassa junassa. Ne lensivät sieltä kuin harakat, tervehtimään. Ei heidän tervehtimistään hävetä tarvinnut, olivathan he siroja poikia melkein kaikki. Mutta kun heidän käsiänsä pudisti, kun puhutteli heitä, tuntui se melkein siltä, kuin kokeneena isänä, tahi ainakin vanhempana veljenä olisi heille jäähyväisiä sanoessa tehnyt mieli neuvoa, että muista lukea läksysi, äläkä vaan päätäsi rikki juokse. Kun sitten näiden entisten toverien nähden konduktörille erityisen huolettomasti päällään noikkasi merkiksi, että juna saisi lähteä, ja kun tuossa hädässä monta kättä kouraan pistettiin, jäähyväisiä sanottiin ja hyvää vointia toivotettiin, niin tuntuipa se melkein sille, kuin maailman kulun ohjaaminen, ainakin jossain määrin olisi ollut hänen käsiinsä uskottuna.
* * * * *
Hän sulki konttorin oven, otti avaimen pois, ettei kukaan luvattomasti sisään tulisi, sillä postiaika oli mennyt ohitse. Asematoimiston kyllä piti olla avoinna, mutta saattoivathan otaksua hänen olevan jossain, poissa konttorista, jos joku sattuisi tulemaankin. Sitten heitti hän takin päältään, sytytti paperossin, istui pöydän ääreen ja rupesi huviksensa katselemaan kirjeitä. Ensimäisenä sattui käteen Kuittiselle menevä kirjekortti. Tekipä mieli lukea mitä tuolle hölmöläiselle kirjoitetaan.
"Hölmöläiselle!"
Häntä oikein nauratti kun sattui niin mukava nimitys.
Mutta tuon tyytyväisyyden ilmauksen perästä otsa heti synkistyi kuin näki mitä kortissa oli. Sen oli kirjoittanut joku arvokas henkilö, jota Tuppelininkin täytyi pitää arvossa, se sisälsi tärkeän asian, joka ehdottomasti olisi vaatinut, että kortti olisi tänä päivänä tullut vastaanottajan haltuun.
"Hitto sentään!" hän harmitellen käsi korvan juuressa äänteli. Ei suinkaan muuten, mutta jos tuo lähettäjä peijakas alkaa kysyä perään, missä kortti on viipynyt ja sen johdosta tulee ripittämään. Tuo asia kiusasi koko lailla. Jo heräsi sellainenkin ajatus, että mitä olisi, jos lähettäisi piian viemään… Mutta sitten hän arvaa, että minä täällä luen kirjekortteja! Ei tuokaan kelvannut. Lopulta selvisi kuitenkin asia ja päästi pulasta.
"Eihän minun olekaan velvollisuus siinä silmänräpäyksessä huomata kelle kaikille kirjeitä on tullut, kun pitää postia jakaa niin hopussa, että tuskin ehtii pussin auki saada."