Rauhoittuneena viskasi hän kortin pöydälle ja ryhtyi sitten jatkamaan tointansa.
Sillä aikaa tuli joku odotushuoneesen. Kuului siellä hiljaa ja epävarmasti astelevan oven edessä ja uskalsi vihdoin koputtaa. Mutta Tuppelin ei tuosta häiriytynyt, eikä koputus antanut hänelle aihetta ryhtyä mihinkään toimenpiteisin. Vielä toisenkin kerran kuului samallainen koputus, mutta Tuppelin ei avannut. Jahka koputtaa kovemmin niin avataan. Vaan siihen se jäi ja koputtelia meni ulos. Tuppelin kurkisti ikkunasta perään, näki että se oli joku akka, syrjäkyläinen, mikä lie ensikertalainen. "Menköön!"
Vähän ajan kuluttua tuli piika konttoriin. "Täällä on eräs vaimo, joka pyytäisi saada rahakirjettänsä."
"Mikä se vaimo on?"
Piika mainitsi nimen. Tuppelin katsoi kelloaan. "Ei nyt ole posti-aika, eikä minulla muutenkaan ole aikaa. Tulkoon jälkeen puolisen."
"Hänellä on pitkä matka. Eikö sitä voisi nyt antaa."
"Ei, ei minulla nyt ole aikaa."
Piika lähti pois.
Tuppelinille tuli kovin paha olla kun piikakin nähtävästi niin piti tuon vaimon puolta ja nyreissään pois meni. Hän juoksi kyökkiin, käski vaimon mennä odotushuoneesen, saisi kirjeensä. Vaimo rupesi kehumaan ja kiittelemään. Mieli meni siitä hyväksi. Ja kun vaimo kirjeen saatuaan mielihyvissään sitten vielä oikein jumalan nimen kautta kiitteli, tyhmästi ja yksinkertaisesti kyllä, niin ei tuo sittenkään ilkeältä ja sietämättömältä korvaan kuulunut.
Kun ei nyt ollut oikeastaan mitään järin kiireistä tehtävää, pani hän sohvalle pitkälleen ja nukkui pian. Noin puoli tuntisen kun oli siinä nukkunut, koputettiin ovelle. Se oli ensinnä hiljaista, säädyllistä koputusta. Tuppelin havahtui ja kuuli sen. Katsoi kelloaan ja huomasi että asematoimiston avoinna olemisen aika oli paraillaan, mutta ei mennyt avaamaan. Olikin niin helkkarin lysti ja levollinen maata, ettei juuri pienten asiain olisi pitänyt saada velvoittaa siitä ylös nousemaan.