Vähäisen väliajan perästä koputus uudistettiin, nyt hiukan kovemmin ja varmemmin. Päänalus kävi jo epämukavaksi … liekin siinä peijakkaassa harakan höyheniä! Häiritsiä kuului astelevan edes-takaisin odotushuoneessa.
"Odottele vaan poika, minä makaan." Ja hän ummisti silmiä ja odotti unta. Mutta ei se makuukaan enää oikein maittanut. Jos vaan pois olisi tuo mennyt tuolta odotus-huoneesta, niin heti olisi ylös noussut ja…
Mutta nyt! Voi turkanen, kun löi koko nyrkillä kuin navetan oveen.
Kädet ojona ja hammasta purren riensi Tuppelin ovelle ja avasi luukun.
Hän asetti naamansa luukulle oikein kasvoista kasvoihin nähdäksensä sitä miestä, jota kohtaan niin verinen viha oli sydämmessä syttynyt. Totisesti, siinähän seisoi Kuittinen, ei kukaan muu kuin Kuittinen ja Tuppelinin täytyi sitä sietää ja nähdä vielä, että tuo kohteliaasti hymyillen tervehteli.
Mutta vastata ei voinut Tuppelin.
"Hyvää päivää!" sanoi Kuittinen toisen kerran korkeammalla äänellä ja kumarsi syvään. Vaan Tuppelin keksi keinon: asetti suunsa ivahymyyn ja katseli äänetönnä Kuittista, ajatteli, että jos ei tämä masenna miestä, niin ei sitten mikään.
"Mikä siinä on syynä, ettei herra Tuppelini juuri koskaan vastaa minun tervehdykseeni?" Kuittinen tätä sanoessaan laski tuon maakauppias-naamansa ihan Tuppelinin kasvojen likitienoille ja jatkoi:
"Pidän tuota niin kummallisena seikkana että tahdoin kysyä, olenko minä jollain tavalla loukannut teitä, taikka mistä tuo johtuu?"
Tuppelinin kasvoihin hyökkäsi veri ja koneellisesti ponnahti selkä ihan pillisuoraksi.
"En vastaa tervehdykseenne," hän äänsi juuri kuin välipalaksi. Siinähän tarvitsikin aikaa miettiä. Tuollainen kysymys! Se oli kuitenkin ulkopuolella kaiken tähän asti kärsityn tyhmyyden. Mutta sillä aikaa, kun näitä mietti, ehätti Kuittinen jatkamaan.