"Minusta näyttää niin omituiselta, että vaikken minä ole teille tuntematon, te ette kuitenkaan tervehdi."
"No … no … no eikö minulla ole vapaus tehdä siinä suhteessa mieleni mukaan, vai pitäiskö minun kumarrella teitä … häh?" Tuppelin luuli tuosta kumartelemis-kysymyksestään löytäneensä surmaavan valtin ja tirkisteli luukusta palavin silmin vihollistaan.
"Kumarrella!" huusi Kuittinen nauraen. "En peto soikoon, en minä kärsisikään kumartelemista ja teillä on tietysti vapaus menetellä mielenne mukaan. Mutta minusta näyttää niin hullunkurisen pöyhkeältä ja naurettavalta kuin nuori mies, joka ei vielä ole edes mikään virkamies, luulee olevansa…"
"Joll'ette paikalla tuki suutanne niin minä näytän teille…"
"Näytän," matki Kuittinen nauraen kuin lapselle. "Älkää puhuko niin lapsellisia isolle miehelle."
Tällä tavalla alkoi väittely. Tuppelin riehui palavissa päin, huitoen käsillä ja polkien jalkaa.
"Minä pyytäisin saada ulos ne tavarat, mitkä minulle ovat tulleet", ilmoitti Kuittinen vihdoin kun riiteleminen rupesi väsyttämään.
"Semmoiselle miehelle ei anneta täältä mitään!"
Nyt paisui Kuittisen luonto yli äyräittensä, pani suun puhumaan sydämen kyllyydestä ja nyrkin säestämään ilmassa. Asemamies tuli sisään, pyysi päästä konttoriin, sai kuitenkin hetkisen odottaa kun Tuppelin asetteli riehuvia tunteitaan. Tämän väliintulo kuitenkin keskeytti riidan siksi, että Kuittinenkin lähti ovelta pois päin. Mutta kun asemamiehelle vihdoin ovi aukaistiin, puikahti Kuittinenkin sisään.
"Teillä ei ole lupa tulla konttoriin!" kiljui Tuppelin, mutta ilman mitään seurausta.