"Tuossa…" Kuittinen aikoi osoittaa paikkaa tahi ottaa korttia kirjeiden alta.
"Älkää siinä te…" Tuppelin tempasi kirjeläjän eteensä, penkoi, sitä vihoissaan ja löysi vihdoin kortin. "Onhan siinä," hän nolona äänsi ja viskasi kortin Kuittisen eteen. Tämä vilkasi heti sen sisällön.
"Mutta miksi, miksi totisesti te tahdoitte tätä peitellä vielä, kun ette olisi tahtonut antaa?" Kuittisen veri nähtävästi taas lämpisi.
"Peitellä!" Tuppelin koetti saada äänensä luonnolliseksi, "vai peitellä! Mitä, mitä te kaivelette?"
"No sitä vartenhan minulla on kaksi silmää," ärjyi Kuittinen, "että nähdä mitä ympärilläni tapahtuu. Te olette häjynkurinen nuorimies!"
Merkillinen velttous laskeusi Tuppelinin koko hermostoon, sillä nyt tuntui tuolla miehellä olevan syytä sanoa mitä hän sanoi.
"Mutta…" Tuppelin ei tiennyt itsekään mitä hän aikoi sanoa, eikä ajut keksineet mitään pätevää. Pelonalainen hervakkuus yhä vaan lisäntyi.
"Mitä aijotte sanoa?" Kuittisen mielestä oli Tuppelin jo niin pulassa, että katsoi sopivimmaksi kiusata häntä vastaamaan. Mutta kun ei vastausta kohta tullut, innostui hän sanomaan: "Tiedättekö että minä olisin kärsinyt suuren vahingon, jollen olisi tätä korttia saanut tänäpäivänä. Ja vielä peitellä! Tuo on jo liian suurta hävyttömyyttä."
"Mi-mikä velvollisuus minulla on…"
"Velvollisuus, velvollisuus, se teidän kaltaisilla on aina suussa!" pauhasi Kuittinen.