"Velvollisuus teillä on palvella kansaa rehellisesti, muutama…"
"Eikö tuota nyt jo sopisi lopettaa?" sanoi Tuppelin melkein kuin pyytäen, mutta koettaen saada suunsa välinpitämättömään ivahymyyn. Nähtävä masennus Kuittista kuitenkin lepytti.
"Sopii kyllä sen nyt jo lopettaa," hän sanoi, "mutta pankaa mieleenne mitä olen sanonut, sillä hyvin moni täällä ajattelee teistä samoin kuin minäkin. Ei tuollainen kelpaa. Jos täällä tulette pitemmälle olemaan, niin kyllä me siksi miehiä olemme että yhden pojan opetamme ihmisten tavoille. Olkaa kiltti, älkääkä luulko niin joutavia että me isot miehet rupeaisimme kumartelemaan ja pokkuroimaan jonkun nuorukaisen oikkuja." Hän nauroi ivallisesti. Tuppelin sähisi jotain mutta mitään selvää sanaa ei siitä tullut.
"Niin, kuka antaa minulle tavarani?" kysyi Kuittinen ja rupesi lopultakin hankkimaan lähtöä.
"Siellä on asemamies."
"No hyvästi sitten. Minä pyydän anteeksi jos olen liikoja puhunut, mutta minä luulen ettei siinä aivan paljon liikoja ole."
Hän lähti.
Tuppelin jäi sekavin tuntein tuijottamaan hänen jälkeensä. Torkosi sitten pudistelemaan itseänsä kuin raivossa ja istahti nojatuoliin. Sydän löi epätasaisesti, toisinaan hyvin kiivaasti, kun mieleen johtui joku ponteva lause jonka oli unohtanut sanomatta. Toisinaan taas se tuntui lakkaavan sykkimästä kun mieleen muistui joku sana, jonka tuo mies tuntui todellisesta syystä sanoneen. Omituisella ikävällä hän oikein kaipasi itsestään vihan tunteita Kuittista vastaan. Väliin tuntui joku sellainen ilmaus ja sitten sydän taas kiivaasti pamppaili, — mutta kohta joku toinen seikka kumosi innostuksen ja syyllisyyden tunto kasvoi.
Tuo kummallinen masentava tunne johdatti ajattelemaan, että mistä se johtui? Mutta vaikealta kuitenki näytti saada selvää.
"Minunko kaltaisiani virkamiehiä monta?"