Alkoi jo rauhoittua. Tietysti se on sitten luonnollista! Virkamiehen asema yhteiskunnassa jo oikeuttaa…
Samassa piskahti mieleen nuo koulunaikaiset kuvitelmat ja noiden oman kylän ukkojen neuvot ja toiveet. Ne näyttivät taas melkein luonnollisilta ja syyllisyyden paino palasi päälle kuin synti. Pääsi huulilta pakoittava huokaus:
"Kun voisikin … kun voisikin luonteensa saada ystävälliseksi kaikille, niin epäilemättä sitten kaikki luistaisi suotuisammin."
Yht'äkkiä heräsi sanomaton halu että tulisi joku, jonka kanssa saisi toimittaa asioita juuri nyt kun ei ollut toimiston avoina olemisen aikakaan. Olisi siten niin hauska näyttää, että luulot hänen yreydestään ovat perättömiä. Hän riensi innoissaan pistämään avaimen lukkoon, katsoi vielä varmuudeksi kelloon että oli toimiston kiini olon aika. Mies joutui niin pitkälle että kävi ovesta kurkistelemassa eikö jo ketään näkyisi. Olisi pitemmällekin mennyt, mutta siellä Kuittisen kuormia paraillaan pantiin ja häntä hävetti mennä sinne.
Tämän innostuksen puuskan ohessa alkoi olo tuntua työttömälle … niin halusta olisi nyt tahtonut jotain tehdä. Mieleen pälkähti eräät tilit jotka oli tehtävät. Ne nyt otettiin käsille ja ryhdyttiin työhön. Nyt kului aika. Muutamia papereita oli jonnekin hävinnyt. Niitä etsiessä pakkasi oikein suutuksi käymään. Laskuissakin tahtoi sekautua.
"Hitoilleko ovatkin joutuneet nuo paperit?"
Käsi tahtoi sekin vapista; kaikki tuntui ylösalaisin olevan.
"Tuo hätiköimisen vika … sekin minua vaivaa."
Uudestaan täytyi ryhtyä erästä kuittia etsimään. Ei ollut enää pitkältä sen junan tuloon johon nuo paperit piti jättää. Pääsi ponteva kirous samalla kun erästä laatikkoa kiini työnsi. Kirous tähtäsi Kuittista, joka oli niin kauan viivyttänyt … ja muutenkin! Kun kärsimättömyys kerran oli saanut valtoihinsa, niin jopa saattoi taas vihata Kuittista.
"Mihin hitoille se paperi…"