"On täällä ennen kirjoitettu, mutta se onkin ollut toinen herra, missähän se nyt on?"
"Ei ole kotona."
Kun ukko pääsi ulos, otti Tuppelin avaimen lukosta. "Mikä sen nyt toikaan tähän taas juuri tuollaisen", hän pahoitteli itsekseen.
Oven hän sulki. Mutta tuntui siltä kuin kotka-siipeen olisi pahoin vioittavasti sattunut paimenpoikain tarkkaan tähdätty heittokivi.
"Suuri palkka."
Kovin oli ikävä asia rovastilla, laskea käsistään tuota uskollista isäntä-renkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroansa palveluksesta, Amerikkaan muka aikoisi mennä.
Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan ja että se kaksisataa markkaa, minkä tälle oli palkkaa maksanut vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä nyt mietityttikin: oliko Tuomaan taito jäänyt taloon, vai mahtoiko viedä sen muassaan? Oliskin tuosta päässyt selville; niin … jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan korottelemaan, mutta jos muassaan vie, niin … olisi ehkä syytä lisätä vaikka satasen selkään.
Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista, jos satamarkkasen tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan johon edullisesti saattaisi olla panemattakin, niin, — sanalla sanoen: satamarkkaa on poissa kukkarosta.
Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan väliin tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.
Ilma, rovastin tytär tuli huoneesen tuoden kahvia.