"Ovatko ne syyt nyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakoittavat, niin jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan siinä luulossa ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta antamaan.
"Kyllä ne ovat sellaiset syyt, ettei siinä auta melkein mikään… Minä en voi, näettekös, täällä enää perhettäni elättää, sillä…"
"Turhia," ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut. Mutta tuo lause on vaan kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena, jolla he ratsastavat. Syy on vaan se, että kaikki tahtovat nyt puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edestakaisin kamarin lattialla. Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:
"Tuomas," sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te mikä on isänmaa ja isänmaan rakkaus?"
"Tiedänhän tuota minä, mutta…" yritti Tuomas alakuloisesti vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:
"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaan rakkautta? Oi, luulenpa ett'ette sitä tee! Sanokaa rakastatteko vähänkään noita tuomia, jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat? Tunnetteko vähänkään vetovoimaa siihen paikkaan, missä tupanne mäenrinteessä seisoo, missä niin ihana kasvimailma kesällä olentoanne ja perhettänne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enään tallella? Ja … ja…" Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljon jaloa ja pontevaa, että … että siinä täytyikin niin käydä.
Tuomas pyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:
"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta kun ei minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"
"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään ymmälle joutumatta.
"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva aina."