"Kahdeksan penniä."
"Kahdeksan penniä!"
"Niin eikä varsin täyteen sitäkään."
Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi innokkaasti:
"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää jos Tuomas tahtoo lähteä."
Vaikeassa asemana.
I.
Anderssonin silmät kohosivat vitkalleen kirjasta jota oli lukenut, ja asettuivat tähtäämään katonlakeen. Oikeastaan ei hän mitään erityisesti tarkannut koska silmäterät näyttivät olevan hajallaan, vaan hän etsi sieltä tähystimilleen sellaista alaa, joka ei mitenkään huomiota puoleensa vetäisi eikä häiritsisi ajatuksia pois siitä aineesta jonka kohdalla tahtoi niitä pysyttää. Noin puolen minuutin kuluttua häiriö kuitenkin tapahtui: hän hykähti hiljaa, pudisti hiukan päätänsä ja rupesi uudestaan lukemaan. Nyt olivat ajatukset jo niin paljon hajautuneet, että hän kesken lukemisensa katsoi kelloaan, mutta unohti kohta kuinka paljon se oli. Otti sen uudestaan käsiinsä ja sai nyt selville että se osoitti neljänneksen yli 1. Hän pani kirjan kiini, nousi seisomaan, suoristi venytellen ruumistaan ja painoi molemmin käsin rintaansa, joka oli tullut araksi tuossa kun lukeissa sitä pöytää vasten huolettomasti nojaili. Pari kertaa hän pitkillä, laahustavilla askeleilla käveli yli lattian, kädet selän takana, meni sitten vesipullon luo ja joi lasillisen. Siitä taas rintaa ja ruumista suorimaan voimistelu-asentoon ja painelemaan käsillä araksi käyneitä luita.
"Ah ah!" Rinta oli todella arka. Pöytää vasten nojallaan on yleensä hyvin vaarallinen lukea, siitä voi kehittyä keuhkotauti. Andersson katsahti pöydän reunaan, juuri tuohon kohtaan jossa oli istunut ja rintaluunsa kipeiksi saanut.
"Mitähän jos sen reunan töppäisi?" Ja heti alkoi syntyä mielikuvituksia mille tuo näyttäisi. Ei se varmaankaan somaksi muodostunut, koska nähtävästi kohta koko ajatuksen hylkäsi ja astui ikkunasta ulos katselemaan.