Hän oli apulaisena eräällä maaseudun rovastilla ja asui ullakkokamarissa, minkä ikkunasta oli näköala puutarhaan ja sen ylitse kylään päin. Ensi vuotta Andersson asui täällä. Viime Jouluksi kun oli vasta papiksi valmistunut ja sitten tammikuulla muuttanut tänne.
Nyt oli kesäkuu. Puutarha muodostui ja kehittyi joka päivä täydellisemmän näköiseksi ja viehätytti yhä enemmän Anderssonia. Noin viikko sitten oli hän siitä jo tehnyt luonnoksen paperille, se oli onnistunutkin jotakuinkin. Häntä itseänsä se oikein miellytti. Kun pani käden torvelle ja siitä läpitse tirkisteli, tuli kuva hyvin luonnolliseksi, niin että melkein sai vieraskin selville mitä siinä oli tarkoitettu. Nuo puutarhaa reunustavat suuret ja vanhat pihlajat olivat suurella huomaavaisuudella kuvatut, jota vastoin penkereet ja marjapensaat y.m. olivat vähemmän innostaneet.
Puutarhan ylitse oli laajahko näköala kylään ja kirkonmäelle. Pienellä tähystimellä, jonka Andersson oli tässä rippikoulun edellä ostanut, oli verrattain hauska katsella koululaisten vehkeitä tuolla kartanoilla ja kirkkomäen pateilla. Jos leikkivät siellä, taikka pitivät pahaa elämää, joka muuten olikin edellisen kanssa aivan sama asia, niin kyllä tiesi tuon pappi. Oli se hänelle koko kelpo apulainen tuo tähystin.
Nytkin Andersson seisahtui tavalliselle paikalleen ikkunan luona. Ensinnä vetivät huomion puoleensa puutarhan puut, jotka joka päivä vielä kesäpukuansa kehittivät, sekä istukaskasvit, jotka oikein silmissä kasvoivat ja lehdillään peittivät harmaan, kuivan mullan näkymättömiin. Tuo havainto, joka päivä uudistuneena herätti mielessä aina kesäisiä ihanteita. Hajamielisenä ja tarkoituksettomasti siirsi hän tuosta katseensa kylään ja kirkkomäelle. Jo siellä herätti joku huomiota; silmäkulmat rypistyivät, mutta ei sittenkään saanut tyydyttävää selvää. Täytyi ottaa pöydältä kaukoputki. Nyt näki: ne olivat rippikoululaisia joita siellä juosta vilisti useampia peräkkäin ja katosivat erääsen kartanoon. Apulainen avasi ikkunan ja asettui kiihoittuneen näköisenä kuultelemaan josko mitään rähinää sieltä kuuluisi. Mutta hän rauhoittui kohta, veti ikkunan kiini ja pani tähystimen pöydälle.
Täytyi taas katsoa kelloa, se oli nyt 20 min. vailla 2. Kahden aikaan piti rippikoulua alottaa. Sinne täytyi ruveta valmistelemaan: sopiihan jos aikaa on vielä pistäytyä puutarhaan muutamaksi minuutiksi. Peilin edessä suittiin tukka, leuassa oli muutamia harvoja haivenia, niitäkin suurella huolellisuudella muutama kerta vetästiin pörheäksi, hajalleen ja sitten tutkittiin peilissä josko tuo jo parralle näyttää. Luultavasti se jo kohtuullisia vaatimuksia tyydytti, koska suu kävi tyytyväiseen hymyyn ja käsi hellästi sivasi pikku alkuasukkaita leuan päässä.
"Hjaa … a." Notkea käännös, hattu päähän, sauva käteen, sitten rapuille ja vikkelästi ulos.
Se oli elämän halusta hehkuva nuorukainen, joka pappilan pääovesta poukahti pihalle, valkea juurihattu päässä ja siro sauva kädessä. Huulet vinkuivat hiljaa erästä ylioppilasten juomalaulun säveltä ja sen vaikutus näytti tunkevan jalkoihin asti.
Mutta kaikki nämät ulkopuoliset elämänilon merkit katosivat heti kun apulainen äkkäsi pihan toiselta puolen hänen luoksensa pyrkivän vaimon, joka kyykähtelemisillä ja muilla erityisillä nöyryyden merkeillä koetti vetää papin huomiota puoleensa.
"Herr Maisteri…"
Andersson kuuli sen ja seisahtui. Pilven tapanen laskeusi otsalle, vetäen siihen muutamia surullisia ryppyjä ja huulet jäivät iloisesta vihellyksestä tyytymättömyyttä osoittavaan kurttuun. Vaimon esiintyminen teki vastenmielisen vaikutuksen…