"Olisiko Maisterilla aikaa hetken puhua minun kanssani?" Se oli hyvin nöyrää, oikeinpa rukoilevaa puhetta. Apulaisen otsanahka hiukan liikahti kun hän kysyi, mitä vaimolla olisi asiaa.
"Sielun asioissa olisin tahtonut vähän neuvoa saada…"
Anderssonin rinnassa liikahti jotakin ja silmä vilisti pakoon, kun akka tutkien koetti siitä vastausta lukea. Hänellä oli jo kello kädessä, tirkisteli siihen pari eri kertaa, ikään kuin löytääksensä sopivaa vastausta.
"Halusta kyllä," hän vihdoin sanoi, "sen tekisin mutta minä olen menossa rippikoulua pitämään, eikä minulla nyt ole aikaa."
Anderssonia nähtävästi helpotti kun tämän sai sanotuksi, sillä tyytymättömyyden merkit kasvoilta poistuivat ja hän muuttui osanottavan näköiseksi: syy esteesen oli selvä ja pätevä.
"Koskahan olis Maisterilla aikaa, olisiko ehtoolla, kuin rippikoulusta päästään? Olisin niin halusta puhunut, kun olen pitkästä matkasta tullut."
"Mutta ettekö voisi mennä rovastin puheille?" keskeytti Andersson.
"Niin … kyllähän minä ajattelin teidän kanssanne saada puhua, mutta menenhän minä rovastinkin puheille… Mutta eikö Maisteri ehkä illalla?"
"No ehkä…" hän katsoi kelloansa taas ja rupesi lähtöä tekemään.
"Mutta antakaa nyt anteeksi, minun täytyy mennä kouluun."
"Niin niin, eihän siinä mitään anteeksi annettavaa. Mutta Herran armosta ja lunastuksen kalliista lahjasta olisi niin hupainen puhua sellaisten kanssa, joilla on kokemusta autuuden tiellä."