"Niin, niin, aivan niin, mutta menkää nyt rovastin luokse juttelemaan, kyllä hän on halukas. Minun täytyy lähteä. Herran haltuun." Apulainen pisti kättä akalle. Tämä otti siitä kuin lahjasta ja näytti osittain olevan tyydytetty tästä kohteliaisuuden osoituksesta.
Akka meni kyökkiin. Andersson katsoi taaksensa vähästä matkasta ja kun näki, ettei eukko enää ollut näkemässä, pistäytyi puutarhaan vielä muutamaksi minuutiksi. Siellä oli viettelevän hauska astella, tuolla puutarhan toisessa reunassa olevassa lehtokujassa jonka kahden puolen syreenit ja nuoret pihlajat paraillaan kukkivat. Mieli oli hiukan omituinen tuon äskeisen kohtauksen jälkeen, mutta ympäristö vaikutti nyt siihen tasoittavasti ikään kuin lumoten ja kätkien ikävät ajatukset esirippujen taakse.
Kävellessään sattui hän silmäämään erääsen loitommalla olevaan lehtimajaan ja seisahtui, naama hiukan kärsimättömyyttä osoittavana. Hän näki siellä kaksi nuorta miestä innokkaasti korttia lyömässä. Toinen niistä, ylioppilas, valkea lakki sysättynä takaraivolle, nojaili huolettomasti kyynäspäillään puutarhapöytää vasten, toinen oli papin poika joka nykyään kuului rippinuorison joukkoon. Hän oli vilkas, elehtivä ja osoitti muuten käsillä olevaan huvitaiteesen olevan täysin perehtynyt. Ylioppilas nähtävästi osoitti vähemmän intoa peliin ja näyttikin siis ikään kuin koneelta, jota nuorempi käytti. Pelaajat eivät huomanneet Anderssonia, jonka vuoksi papinpojan käytöksessä ilmeni enemmän vapautta, kuin kenties siinä tapauksessa, että olisi rippi-isänsä tiennyt päältä katselevan.
Apulainen ei voinut olla menemättä lehtimajalle. Syrjästä kiersi hän sinne, etteivät olisi liian aikaisin huomanneet.
"Huugo", äännähti hän hiljaa, moittivalla äänellä. Huugon huulet lakkasivat viheltämästä, katse lensi sävähtäen apulaiseen ja poskien väri vaihtui. Kohta hän kuitenkin jälleen palautti katseensa kortteihin joita aiheettomasti kädessään selaili, hieno, epäileväinen hymy huulilla. Ylioppilaan suu meni vähäsen nauruun, mutta häntä oikeastaan unetti.
"Tuo ei ole sopiva huvitus rippikoululaiselle," virkkoi apulainen ja tähtäsi katseillaan Huugoa.
"Tämähän on ainoastaan viatonta huvitusta, eikä mitään uhkapeliä", puolusti Huugo innokkaasti ja vakuutettuna asiansa oikeudesta. Apulainen kyllä voi uskoa, ettei tämä uhkapeliä ollut, mutta hän tiesi Huugon olevan sellaiseenkin jo pienemmässä muodossa harjaantuneen ja arveli voivansa hyvällä syyllä otaksua tämänkin pelin lähtevän samasta intohimon lähteestä.
"Minä jo sanoin," virkkoi apulainen äreästi, "että se ei ole mikään sopiva huvitus hänelle, joka valmistautuu ensikertaa Herranehtoollisella käymään… Ja minä toivon että minua uskotaan." Ja se toivo saikin Huugon silmät taas arasti vilkahtamaan apulaiseen ja siitä, ikään kuin apua etsien toveriinsa.
"No lienekö se nyt sentään niin vaarallista," sanoi tämä.
Andersson suuttui.