Toisinansa hän noille poikanulikoille asiasta puhui, kertoi tietävänsä kaikki pienimmätkin rikokset ja pahan elämän pitämiset, mutta ettei hän tahtoisi heitä kovimman mukaan rangaista, jos vasta koettaisivat olla nöyrät ja harjoittaisivat ihmisellisiä tapoja. Ankarasti hän uhkasi, sanoi, että jos jonkun hulluttelemiset ja juonet pääsevät erääsen määrättyyn mittaan, joka muuten oli hänen oma salaisuutensa, — niin hän ilman armotta jättää laskematta ripille. Tuo mitta ei ollut pitkä, sitä hän vakuutti. Kaikki kyllä aavistivat sitä samaa, mutta useimmat unohtivat itsensä ja omasta mielestänsäkin lipuivat aina likemmäksi ja likemmäksi tuota määrää. Vasta kun askel oli otettu, huomattiin. "Herra J—la, jos se tulee maisterin tietoon!" Ja he oikein sydämen hartaudella rukoilivat Jumalaa, ettei "asiat" tulisi maisterin tietoon.
Anderssonia kuitenkin aina erityisesti viihdytti se, kun näki että koululaisilla oli siksi pelkoa hänestä, etteivät suoraan silmäin alla ruvenneet koiruutta tekemään. Mutta nyt oli asia muuttunut, yksi oli julkisesti osoittanut olevansa ulkopuolella hänen kurinpito-valtaansa!
Hän oli aikonut nyt kutsua kohta koululaiset sisään, mutta tuo ajatus taas, uudistuneena tuossa kirkon rappusilla, alkoi myllertää niin että hän katsoi paremmaksi mennä vähäksi aikaa yksinään sisään saadakseen tunteita itsessään hiukan asettumaan.
Kirkonovi räjähti raskaasti kiini hänen jälkeensä ja synnytti omituista kaikua. Ei Andersson tuota huomannut, eikä muutakaan ympärillään, sillä koko huomionsa oli kiintynyt yhteen ainoaan seikkaan ja se harmitti, se kiukutti kovin… Jos olisikin Huugo jonkun toisen miehen poika, ei tulisi kysymykseenkään laskea häntä ripille, sellaista kovakorvaista, itsepintaista ja nähtävästi huolettominta rippilasta!
"Ei tulisi kysymykseenkään!" Andersson oikein seisahti, puristi käden nyrkkiin ja sojotti sen suoraan, uhkaavasti eteensä.
Tuo mekaanillinen mielenosoitus vaikutti hiukan rauhoittavasti. Hän alkoi astuksella laahustavin askelin pitkin käytävää ajatuksissaan ja kädet selän takana. Ajatukset olivat hiukan sotkeuneet tuon mielenosoituksen johdosta. Ne piti nyt saada selville. Ensinnä siinä seulan pohjaan jälleen selkeni tuo, josko jonkun toisen, Huugon sijassa olevan estäisi pääsemästä ripille. Pitempi ajatus tuotti vastakkaisen selvityksen ja äskeinen mielenosoitus rupesi näyttämään rikokselta.
"Herra J—la! Sinun edessäs ei ole persoonan muotoon katsomista." Se oli nyt selvä asia. Rietas vihan henki oli häntä noin sokaissut! Mutta nyt seurasi hiljainen nöyrä rukous Jumalan puoleen, saada anteeksi äskeiset rikolliset ajatuksensa. Kun rukous huulilta haihtui, tuntui rauhakin samassa saapuvan. Vaan kohtaus jätti mieleen ajatuksen rippikoulun pitämisen merkityksestä yleensä ja nyt juuri erittäin tämän päivän, jolloin hän koulun lopetti ja laski lapset koteihinsa lopullisesti Herran Pyhälle Ehtoolliselle valmistettuina. Ensinnä asian pintapuolisempi vaikutus lämmitti itsekkäämpiä tunteita, sillä olihan tuon nuorukais-joukon kohtalo ja arvo tänä päivänä omituisen rajoittamattomasti hänen kädessään. Tuo oli ihmiselle hupaisa ajatusala ja katkeruuden tunteet jotka jo äskeisen kautta olivat jättäneet lohdutukselle sijaa, poistuivat yhä edemmäksi tämän viehättävän tunteen tieltä. Hän ymmärsi tarkkaan, miten orjantapaisella nöyryydellä nuo lapset toivoivat ettei ripille pääsy tulisi mitenkään estetyksi. Kuvia lasten sydämmistä, pelkoisista, tuijottavista silmistä — sillä hetkellä kun hän heille kullekin erikseen päästön sanoja lausuelee, — oli niin selvinä hänen mielessään että niitä olisi voinut paperille piirustaa. Hänen veti oikein kuumaksi, kun ajatteli, että jollekulle täytyisi sanoa: sinua ei voida vielä ripille laskea. Suloista viihdytystä tunsi hän sielussaan, kun tämän vastapainoksi voi ajatella päätöstään: laskea kaikki eroituksetta.
Kuvat vaihtuivat sen johdosta. Niissä oli nyt pelkkiä iloisia, elämänhalusta hehkuvia lapsia. Tämä kuva oli hänen tekemänsä … sitä suurempi ilo ja nautinto, koska tiesi että hän voi, jos vaan tahtoo, täydentää tuon ensimmäisen kamalan kuvan, tahi myöskin toteuttaa tämän jälkimmäisen perusaatteen.
Ja kukapa ei tahtoisi mieluummin nähdä elämän halun innostamia iloisia lapsia kuin orjamaisen huolen murtamia! Hän oli täydellisesti vakuutettu, että jokainen oikea ihminen olisi asiasta hänen kanssansa samaa mieltä.
Mutta minkä ihmeen vuoksi tuo ensimmäinen kuva näytti niin kamalalta? Mitä varten ne lapset oikeestaan pitävät sitä niin pahana, jos eivät ensi yrityksellä ripille pääse? Onko heillä niin sanomaton ikävä Herran pöytään vai yhteiskunnallisen arvon persousko tuon vaikuttaa.