"Mitäpä se siitä paranisi, yhteiset juonet niillä kuitenkin on. Eikä sitä nyt viitsi jokaisen luona käydä armoa kerjäämässä. Mennään läänin-rovastin puheille, niin sittepä on kumma jos ei tapahdu." Ukko lähti astelemaan portille päin. "Tottapa sinä olet sen ansainnut", sanoi mennessään.
"Minä en ole sitä ansainnut paremmin kuin muutkaan!" kiljasi poika itkuun pillahtaen ja kiirehti isänsä perään. "Siellä muut heittelivät kiviä yhtäpaljon kuin minäkin, mutta kun se vahinko sattui minulle tulemaan… Paljon suurempaakin ilkeyttä muut ovat tehneet, mutta kun ei ne ole tullut papin tietoon", ruikutti poika.
"No älä poraja", ärähti isä, "ei herrain kanssa itku auta. Juudaskin sai olla Ehtoollisella vaikka myi Vapahtajan, mutta meidän pappiemme mielestä näkyy olevan se suurempi rikos, kun vahingossa särkee kirkon-ikkunan." Ukko hymähti, ristiriitaisuus näytti kovin suurelta.
III.
Myöhemmin illalla kertoi rovasti apulaiselleen kaikki, mikä koski kohtaustansa Tukkilan kanssa, ilmoittipa vielä nauraen miten tämä oli uhannut mennä läänin-rovastin luokse asiasta valittamaan. Sitte hän lausui julki oikeutetun ihmettelynsä siitä, miten itsekkäisyys talonpojissa yhä kasvaa ja arveli, että tulevaisuudessa on heidän kanssansa kerrassaan mahdoton toimeen tulla. Kaikki nämät jutut taas kuohuttivat apulaisen kiukkua. Hän oli jo ajatellut sitä, että olisko jollain tavalla armahtanut tuota Tukkilan poikaa. Mutta nyt kun uhattiin väkivallalla häntä tuohon pakoittaa, niin ei koskaan!… Vai nostaa vielä skandaali pappia vastaan sellaisen junkkarin tähden, joka kirkon-ikkunoita särkee! … kerrassaan hävyttömyyteen menevää itsekkäisyyttä!
Tuota sanoi hän jo rovastillekin, ja tämä tuumaili:
"Hm … jaa, sellaista sitä saa kokea pappisvirassa." Perään hän vielä hymyili, merkiksi, että hänellä oli suuri kokemus tuon laatuisten asiain suhteen.
"Se on kerrassaan hävytöntä!" jatkoi apulainen vielä ja meni sitten kiihtyneenä pois rovastin huoneesta.
Tultuaan omaan huoneesensa, sulki hän ovensa, aikoen oikein rauhassa ruveta asiata miettimään. Mutta ei hän siellä viihtynyt, rupesi tuntumaan olo ahtaalta, ei saanut mieli tyydytystä edes pitkäsilmällä katselemisesta, kun ei ollut kylliksi malttia asettua rauhaan niin kauaksi että olisi jotain oikein tarkkaan nähnyt.
Oli suorastaan ikävä ja sitä poistaaksensa meni hän puutarhaan. Kyllä tosin näkemiset siellä ensinnä hiukan vetivät huomiota puoleensa ja poistivat siten jonkun verran ikävää, mutta sitten se taas palasi, kun kaikki näkeminen äkkiä vanheni ja muuttui kyllästyttäväksi… Koko olennossa vallitsi kummallinen hajanaisuus, ei mihinkään hauskaan asiaan saanut vaapperoita ajatuksiansa siksi kiinnitetyksi, että se olisi huvia tuottanut.