Ja mikä oikeastaan vaivaa?
Hän oli kovin tyytymättömänä itseensä ja tutki tuota seikkaa. Mutta ottaapa siitä selvän! Mahtoiko tuo isännän kertomus tätä vaikuttaa? Kun hän tuota ajatteli, tuntui vastaus olevan myöntävä. Mutta ei hän saattanut mitenkään ymmärtää sitä todeksi, sillä eihän hänen vakuutuksensa mukaan tuon talonpojan esiintymistä kannattanut mikään inhimillinen oikeuden tunne. Hän muisti miten oli melkein koko lopun päivää miettinyt tuota samaa asiaa ja lopulta tullut siihen varmaan vakuutukseen, että oli Tukkilan pojan suhteen tehnyt aivan oikein. Ja olihan hän sitten tullut niin tyytyväisenä kirkosta.
Tässä hän muisti, miten herttaisen nöyrästi jukuripäisimmätkin olivat häntä hyvästijättäessä käyneet kiittämässä ja miten iloisina lähtivät nekin, jotka parannuksen päälle laskettiin. Tuo yksin vaan… Nyt hän ymmärsi, että olisi voinut olla rauhallisempi jos tuonkin kanssa olisi voinut menetellä samoin kuin toisten. Mutta kun ei hän edes heltynyt itkemään, kuin poispanotuomionsa kuuli, kerran vaan kylmästi, melkein hävyttömän pintapuolisesti pyysi anteeksi ja suorastaan itsepintaisesti väitti, että kyllä muutkin olivat kiviä heitelleet ja vallattomuutta harjoittaneet. Ei konna edes hyvästi sanonut lähteissään. Ja sellaisen tähden nyt läänin-rovastin luokse! Mitä hän siihen osaisi tehdä. Ennen kaikkea tarvitseisi tuo paatunut raukka ankaraa kristillistä kasvatusta ja koulua. Varmaankin on eduksi hänelle, että saa vielä toisen verran aikaa rippikoulussa kristillistä opetusta…
Ja nyt hän käsitti tehneensä tuota poikaa kohtaan oikeastaan hyvin kiitettävän teon, jahka vaan poika ja hänen vanhempansa osaisivat sitä arvostella. Sitä pitäisi heille käydä selvittämässä, kummapa olisi jos eivät kiittäisi! Suorastaan saattaisi heitä johdattaa ajattelemaan, että heidän pojastaan on rippi-isä pitänyt suurempaa huolta kuin muista…
Tämä ajatus innosti ja hän teki varmaan päätöksen käydä Tukkilassa. Vaan tästä ihanasta ajatuksesta rupesi pelottamaan se, että kävisi mahdottomaksi tungeta heidän itsekkäisyytensä läpi.
Sepä nyt merkillistä! Tyyneys jota juuri oli saavuttanut, alkoi hienona höyrynä haihtua ja lähteissään värisytti ruumista vienosti. Askeleet käytävällä kadottivat tasaisen tahtinsa ja siiroilivat sinne tänne, kuin kuluneen koneen pyörä. Ajujen työnä oli yksinomaan järjestää tunteita.
Itsekkäisyys… Miten kiusallinen, voittamaton vastus! Tekeekö se tämänkin yrityksen mahdottomaksi? Jospa ei itsekkäisyyttä maailmassa olisikaan, miten keveäksi ja hauskaksi kävisi työskennellä Jumalan valtakunnan eduksi … ja paimentaa sieluja! Nii-in, jospa ei sitä olisi, olisi papin tehtävä helppo, kiitollinen…
Tuo ihanteellinen toivelma taas vaikutti sydämmessä innostavasti, mutta se surkastui kohta, kun joku todellisuuden varjo sattui eteen. Samassa kuin otsa tämän johdosta rypistyi, huomasi hän ylioppilas Rantasen, joka oli tulemassa häntä kohden ja tullessaan tarkasteli kasvipenkkejä.
Rantanen oli Anderssonin ylioppilastoveri, mutta erittäin tunteellinen ei väli, semminkään viimeaikoina ollut. Sen otaksui Rantanen pääasiallisesti johtuvan siitä, että Andersson papiksi tultuaan koetti muuttaa käytöksensä enemmän vakavaksi ja aina puollusti kiihkeästi kaikkia vallassa olevia järjestelmiä. Rantanen toisinaan tuosta teki pilkkaa, muistuttaen Anderssonin entisyyttä vähän aikaa takaperin. "Kun vanhetaan, niin vakaannutaan", puolusti Andersson itseänsä ja otti loukkautuaksensa leikistä, joka vaan koski hänen puollustamiaan periaatteita. Paljon tosin seurusteli Rantanen pappilassa, mutta suhteensa Hugoon ja tyttöihin oli likempi kuin Anderssoniin.
Nyt huomasi Andersson kuitenkin tulevansa kerrassaan iloiseksi tavatessaan Rantasen, sillä tuntui niin tarpeelliselta saada vaihettaa ajatuksia jonkun kanssa. Rantanenhan oli kuitenkin ystävänsä.