Melkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.
"Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin sellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski lähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä."
"Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu," uhkasi toinen renki.
Poika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa itkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko jutusta.
Sade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei tietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.
Silloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon huomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata. Mutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti jalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella… Jo katosi väestä kunnioituksen ja pelon tunne … tahtoi ruveta naurattamaan.
"No mitä se — sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan latoon!" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.
Heinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:
"Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!"
Kalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi suuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan leu'alle.