"Mikko suree kun vaivainen, ensikerran sai sakkoa."
"Surkoon hevonen! Olisi nyt tullut tänne, huutanut kannun itselleen ja hukuttanut surunsa sinne."
"Niin, saakuri, ostanut omaa viinaansa! Mutta se on vähän sukkela asetus, se!"
"Minäpä huusin omaa viinaani!" kehui Aatami. "Mutta ei se käy niin minun närilleni kuin se, että tuota Mikkoa sakotettiin, pitäjään rehellisintä."
"Ja mitähän se nyt on sen parempi, että sen viinan täällä vallesmanni myy?"
"Etkö ymmärrä? Että useampi mies saa ja että saadaan täällä nyt pitää tällainen hupainen lauantai."
"Niin, ja että tulee rahoja herroille!"
"Ja kun me nyt täällä oikein juomme, niin vallesmanni saa meitä monta yhdellä kertaa juopumus sak—" Mutta viimeisen puhujan sana jäi kurkkuun, kun nimismies tuli pauhaten takapuolille ja hajoitti kauppatuttavansa kuin akanat tuuleen.
Lepopäivänä.
Oli sunnuntai-aamu. Juhlallisena, majesteetillisena nousi Jumalan aurinko elähyttämään, lämmittämään syntistä maailmata. Korkean vaaran suojassa, mäen rinteessä seisoo tuo pitäjään kirkko ikäänkuin piilossa näiltä kultaisen ruhtinattaren ensimäisiltä aamusyleilyksiltä.