Vaan jo vihdoin se ulettui tuon matalan kellotapulin huipussa olevaan kultaiseen ristiin, johon se puhalsi osan hengestään saattaen ristin lumoavasti kimaltelemaan ja siten tehden sen ikään kuin vaikutuksensa keskipisteeksi tuossa laaksossa.
Se oli niin lumoavan ihana aamu, tuo kirkonkylä niin rauhaisa, niin tyyni, ettei itse aurinkokaan ensi silmäyksellä nähnyt muuta kuin tyyneyttä, rauhaa ja lepoa. Mikä suloinen, viehättävä näytelmä! Aurinkokin siitä riemastui, loi muutaman iloisen kuperkeikan. Taideteos näyttää matkan päähän kauniimmalta. Aurinko ei tuota muistanut, vaan alkoi ihastuneena kohota korkeammalle, tulla likemmäksi, tarkastaa kaikkia pieniä yksityis-seikkoja tuossa viehättävässä kirkonkylässä.
Aurinko hajoitti säteensä lukemattomina silminä, määräyksellä tungeta jokaiseen koloon ja rakoon, tuudittaa ja palavasti suudella kaikkia, — ihmisiä, eläimiä, kasveja … elollisia ja elottomia maan päällä, yksin maan tomuakin.
Mikä ääretön rakkaus ja hyvän suopaisuus!
Ja säteet hajausivat uskollisina toimittamaan tehtäviänsä.
Suuri joukko lensi kylään, missä elollista olentoa eivät löytäneet muuta kuin joukon pikku lintusia, mitkä kotipuissa rakkaasti tervehtivät tuttuja ystäviään, sekä karjajoukkoja, jotka tarhoissa uneksivat ja odottivat karjapiikain saapumista nännien tyhjentämiseen. Useat säteet ryntäsivät lempeällä väkinäisyydellä ihmis-asuntojen ikkunoista sisään, löytääksensä noita luomisen ruunuja — ihmisiä, herättääkseen heitä lepopäivän tehtäviin, kiittämään luojaansa joka heille niin paljon lahjoistansa jakoi. Harvain sänkyihin löysivät säteet tiensä, mutta niihin ne sitten vuodattivatkin palavan kuumia suudelmia, ikäänkuin korvatakseen sitä, että niin harvat tulivat näkyviin. Muutamat tuosta kovasti palavissaan heräsivät, ähkyivät, nousivat katsomaan kelloa ja menivät jälleen jonnekin makuulle … pakoon Auringon lämpimiä hyväilyksiä. Säteet etsivät tyystiin tyhjäksi jääneet vuoteet ja lisäsivät paahtamis-voimaansa, ikään kuin pakoittaakseen tuolta tyhjäksi jääneiden peittojen alta eläviä ihmisiä näkyville tulemaan. Aikansa tuota tehtyään ja nähtyään toivonsa ja ponnistuksensa turhaan raukeevan, siirtyivät vähitellen muualle ja löysivät kun löysivätkin pakolaisia jostain piilopaikoista ja sen lisäksi uusiakin tuttavia. Onnistumisesta kiihtyi säteitten innostus … ne lisäsivät yhä voimaansa ja saivat vähitellen naisväkeä nousemaan ylös. Riemullisesti tervehtivät säteet heitä, kun ovista ulos pistäysivät ja vapaasti silmäiltäviksi tulivat, punaisissa ja valkeissa kesä-puvuissa … ohjasivat askeleensa ensimäisinä vesikaivolle huuhtoaksensa kasvojaan raittiilla vedellä.
"Mikä kaunis Jumalan ilma!" pääsi monesta suusta kohta kun raitis vesi oli virutellut silmistä pois unen painavan voiman.
Ne näyttivät niin onnellisilta, niin tyytyväisiltä, nuo tytöt … ne virittelivät kanteloitaan, helkyttelivät niiden kieliä ja lumoavasti kajahtelivat raikkaassa aamu-ilmassa heidän luontaisten kanteleittensa viehättävät säveleet. Ei huolet heitä painaneet, ei rumain töiden musta peikko heidän omiatuntojaan rasittanut … ne olivat elämän kanssa täydessä sopusoinnussa.
Ja Auringon säteet riemuitsivat tuosta, he tiesivät heillänsä tänäpäivänä olevan suuren ansion tuon tyytyväisyyden herättämisessä, —
"Täällä pohjantähden alla
on nyt kotomaamme",