kuului eräästä pihasta nuoren tytön laulu. Iloa ja tyytyväisyyttä ilmausi laulajan kasvoilla.
"Katso!" kuiskasi riemuissaan, eräälle kumppanilleen, auringon säde, joka laulajaa hyväili, "katso miten herttaista olen tänä aamuna saanut aikaan."
Ja säde välähteli riemusta … ei ehtinyt edes silmäystään luoda toveriinsa, tuosta ihastuksensa esineestä.
"En jouda", sanoi toinen lyhyesti.
"Mihin tirkistelet sitten?"
"Ohjaa katseesi minun muassani tuonne ruispellon pientarelle, jos maltat. Siellä makaa nuorukainen, jota olen jo toista tuntia tirkistellyt, saamatta häntä heräämään vaikka lukematoin joukko meikäläisiä on, kuten huomaat, jo ryhtynyt minun kanssani samaan keinoon."
Uteliaisuus pakoitti säteen jättämään ihastuksensa esineen ja seuraamaan toveriansa ruispellon pientarelle.
Raskaasti nukkui siinä nuorukainen. Paksut hikihelmet virtailivat kasvoilta ja hän kuorsasi hirveästi. Kärpäset ja sääsket hyörivät ahkerasti hänen ympärillään ja kaikkialla, missä vaan paljasta ihoa oli näkyvillä, kutittivat minkä jaksoivat. Säteitten voima oli oikein polttava. Olipa se aika raskasta unta, kun kaikkea tuota jaksoi sietää!
"Mikä se on tuo kiiltävä esine tuolla hänen päänsä takana pellossa?" kysyi joku säde, jonka asema esti häntä täydellisesti siihen näkemästä.
"Se on", vastasi toinen heti, "sellainen astia, josta ihmiset juovat silloin, kuin rupeavat kiroilemaan ja menettävät säädyllisen käytöksensä."