Metsän reunalla oli mökki, jonka likitse Aatamin oli mentävä. Sitä tahtoi hän välttää ja kaartaa hiukan kauempaa.
Säteet tahtoivat yhä pakkautua otsaa lääkäröimään. Tahtoivat jotain hyvää tehdä tuolle miehelle joka niin kurjalta näytti.
"Ooh helvetti, kun polttaa!" ruikutti Aatami, kumartui taas ottamaan maasta kasteisia vereksiä ruohoja, niillä haavaa kostuttaaksensa. Tällä kertaa se teki niin hyvää, että hän oikein seisahtui, tuntien suloista viihdytystä.
Aatami ei nähnyt, mutta säteet sen kyllä näkivät, kun pikkuinen tyttönen juosta lylleröitsi mökiltä päin Aatamia kohden.
"Katso!… Katso!… Katso! voi kaikkiko nyt itkevät?" kuiskailivat säteet toisilleen.
"Ui, pikku tyttäremme, kultasemme, miksi itket? Mikä sunkin sydäntäsi painaa?" Mutta tyttönen ei kuullut säteitten kuiskutuksia, meni vaan epäillen otsaansa painelevan Aatamin luo. Tyttö seisahtui, katseli pelokkaasti Aatamia.
"Onko isä teitäkin lyönyt?" hän vihdoin uskalsi kysyä.
Aatami pelästyi kovasti, kun lapsen äänen kuuli. Ei hän sitä ennen tiennyt tämän läsnä olostakaan.
"Hääh?" hän kysyi vaistomaisesti, — vaikka oikeastaan kyllä kuuli mitä kysyttiin.
"Mun isänikö teitäkin on lyönyt?… Vooi, voi herra, kun on kasvonne verissä!"