"Oi, oi, kuinka surkeata!" huokasivat säteet, kun monien turhain ponnistusten perästä heittäysivät seuraamasta Aatamia, joka katosi puiden varjoon metsässä. — Joukko säteitä oli koko aamun tirkistellyt Leenan Antin mökkiin, nähneet siellä riitaa, toraa ja miten Antti kuritti vaimoansa. Surkeata oli tuo ollut nähdä ja pikku tyttösen itku oikein sydäntä särkevää kuulla. Mutta nyt rötkötti Antti seljällään vuoteella ja röhisi kuin sika, niin, ettei vaimo ja tyttö ilenneet tuvassa olla, vaan pakenivat ulos.
"Katsokaa äiti, kuinka korea tämä Auringon kukka, katsokaa!" huusi tyttö, riemullisesti hyörien pienen, kivien välissä olevan kukkapenkerensä luona.
"Kaunis on", sanoi äiti, mutta loi ainoastaan syrjäisen silmäyksen kukkaan. Murheellisen näköisenä pesi vaan puukuppeja saavissa tuvan seinustalla.
"Ja katsokaa tätäkin, tätä punaista ruusua, äiti! Saanko äiti ottaa siitä yhden rintaani kun kirkkoon mennään … saanko äiti?"
Säteet riemuitsivat.
"Ota kultaseni, ota vaan!" he kuiskailivat ja leikkivät lemmittynsä kasvoilla pusertaen hänen otsastaan helppoa hikeä.
"Emme pääse, lapsi-parkani, kirkkoon tänäpäivänä… Jos isäsi heräisi sillä aikaa niin…"
"Menkää vaan! … menkää vaan! … me tulemme liittoon … liittoon … nukutamme äijää tuolla sängyssä ettei ennen iltaa herää … ei herää!" … säteet koettivat huutaa ja kuiskaella. Kokosivat itsensä yhä lukuisammissa joukoissa paahtamaan Anttia, väsyttämään ja rasittamaan ettei heräisi ennen iltaa.
Mutta ei äiti eikä tyttö ymmärtäneet säteitten kuiskailua, tytönki mieli vaan itkuiseksi kääntyi ja pikkuiset aivonsa saivat koko kirkonajan työskenellä elämän varjopuolia harkiten.
* * * * *