Säteet olivat kuulleet.
"Vai se, vai se se olikin, Takalan Heikki! Jaa … jaa … jaa…" he keskenänsä kummastelivat nyökyttelivät surullisesti siroja kultaisia päitänsä.
"Vai on lähtenyt vielä ajolle," ihmettelivät toiset pojat.
"Saiskohan vielä jostain viinaa?" kyseli joku. Toinen tiesi että muuan salakapakoitsia oli eilen hyötynyt osalleen kaksi kannua, ja arveli, ettei tuo ollut vielä kaikkea myönyt.
"Mennään ja pelataan yksi kannu." Hän, joka ehdotuksen teki, näytti taskustaan korttipakkaa. Toiset suostuivat ilomielin. Lähdettiin juoksujalassa ruisvainioon … ei enää väsymys painanut.
Muutamia pieniä ukonpilviä kohosi taivaanrannalle liitelemään.
"Tulee sade," sanoi joku nuorukaisista.
"Niin, niin," huokailivat säteet, "ei se olekaan vaan sadetta, paljasta sadetta, … ne ovat meidän kyyneliämme, jotka kohta alkavat vuotaa, jos te ette mene kotiin ja heitä rumaa aikomustanne."
Säteet hätäilivät, pyyhkivät silmiään noilla pienillä pilvysillä.
Mutta pojat olivat jo alottaneet pelinsä, ehtiäkseen loppuun ennen sadetta.